Päiväni hautomona. Nyt siis kypsyttelen munasolujani ja toivon niitä löytyvän huomisessa punktiossa enemmän kuin se ultrassa nähty kahdeksan kappaletta. Tuntuu, että niin vähä määrä ei ole minkään arvoinen. Toisaalta olen kyllä kuullut hyperstimulaatiostakin, eikä se liikatuotantokaan mukavaa ole.

Pistopaikassa ei ole nähtävissä mittä erityistä. Mies laski mahanahkassani olevia piikin jälkiä ja sai yhteisluvuksi kahdeksan piikkiä. Taisi niitä muutama muukin olla lisäksi.  Ei hänkään osannut ajatella, mikä oli tuon pahamaineisen irrotuspiikin jälki. Ihan lievää vatsan turvotusta olen huomaavinani ja vähäistä selkäsärkyä. Muutoin olen täysin oireeton. Jaa, no mutta mainitsen vielä kauniit kasvoni. Ne ovat tämän hormonimyrskyn johdosta heränneet kukkimaan ja olo on sitä myöden kuin pahaisella murkulla. Palkitsin itseäni jo lohtukaramellipussilla.

Huomenna on puktio. Vähän alkaa pelko hiipiä punttiin. Oikeastaan pelkään vain, saanko ihan varmasti riittävästi lääkettä, jotta toimenpide ei olisi tuskallinen. Toipuminenkin toki on käynyt joitakin kertoja mielessä, sairaslomaahan tulee varmaan väkisinkin vähän. Työpaikalla en ole kertonut luovutushoidosta mitään. Olen kertonut esimiehelleni joutuvani pieneen naistensairauksien toimenpiteeseen ja siitä aiheutuvan muutamia sairaslomapäiviä. Klinikan henkilökunnan lisäksi maailmassa on miehen lisäksi kaksi ystävääni, jotka tietävät prosessista. Ja hyvä niin. Kerron sitten mielelläni tätä tarinaa kun olen kaiken itse saanut rauhassa kokea läpi fyysisesti ja psyykkisesti, jos se jotakuta kiinnostaa.

Ainoa, minkä huomaan jättäneeni kokonaan ilman pohdintaa ovat munasoluni ja niiden saajat. Saajaperheessä on tänään varmasti jännittävä ilta. He tietävät, että huomenna yritetään saada heidän vauvansa alulle. Mies valmistautuu antamaan oman solupanoksensa ja nainen on oletettavasti saanut jotakin hormonia, jotta alkoin kiinnittyminen olisi mahdollisimman helppoa.
En ole miettinyt, missä saajaperhe asuu tai miksi he tarvitsevat soluja. En heidän elämäntilannettaan ja ulkonäköään. Suhtaudun yhä soluihini aika kylmästi. Ne ovat jotakin sellaista, mitä en tarvitse ja jotka menisivät muutoin täysin hukkaan. En koe, että ne ovat minun perimääni, edes dna-tasolla. Luovutetut munasolut hedelmöitetään kolmen tunnin kuluessa. Kun soluni huomenna otetaan pois minusta, ne eivät ole enää minun. Ne ovat saajaperheen, jotka toivottavasti saavat kokea syntymän ihmeen ja pääsevät nuuhkimaan vastasyntyneen vauvan pieniä varpaita.

Tiedän, että tahdon jälkitarkastuksessa saada kuulla, onko soluillani saatu aikaan raskautta. En tiedä vielä, miten reagoin hyviin tai huonoihin uutisiin. Sydämeni pohjasta toivon, että saajaperhe voisi olla vauvaperhe ensi jouluna.